Alkuun kun sain diagnoosin aloin henkisesti valmistautumaan kaikkiin mahdollisiin hoitoihin ja rinnan koko poistoonkin, mutta sitten sain jostain turhankin ruusuisia kuvia mieleeni, ja ajattelin että vähän vaan leikataan ja samalla korjataan. Just joo! Graduksella ei siis tuohon asiaan ollut paljoakaan vaikutusta, minullahan syöpä on sitä ykköstä, eli hyväennusteista. Syöpä on lobulaarista ja ilmeisesti sen verran laajalla alueella ettei rinnasta jää mitään säästettävää. Pitäisi kait ajatella, että on hyvä että poistetaan riittävän laajalta alueelta, mutta kehonkuvan muuttuminen noin rajusti hirvittää ihan kauheasti!! Olen itkenyt nyt varmaan ennemmän kuin diagnoosin saatuani! Silmäluomet on aivan turvoksissa. Onneksi on viikonloppu ja saan makustella tätä asiaa rauhassa miehen kanssa.
Ensi viikolla menen magneettikuvaukseen ja niistä selvinnee sitten tuosta laajuudesta lisää ja varmistetaan vielä ettei toisesta rinnasta löydy mitään. Leikkaukseen olen jonossa, ja aika sinne pitäisi kaiketi tulla syyskuulla. Toisaalta toivon, että pääsisin leikkaukseen mahdollisimman äkkiä, toisaalta toivon ettei aikaa koskaan tulisi.
Herättäkää joku minut tästä pahasta unesta!
Puuterihuisku
Paljon voimahaleja tulevaan koitokseen, minulla alkaa näkymään jo valoa.. suuren järkytyksen jälkeen.
VastaaPoistaSain oman diagnoosini 28.4 kuluvaa vuotta ja kokopoisto tehtiin 9.5. Samanlaiset tuntemukset minullakin. Jouduin lopettamaan kerrasta 7 kk ikäisen tyttäreni (4. lapsi) imetyksen. Tämän lisäksi vietiin koko rinta, tämä oli asia jota itkin kahden viikon aikana enemmän kuin mitään. Jälkeen päin ajateltuna turhamaista itkeä yhtä tissiä, mutta tärkeä osa naisellisuutta se on. Kirran polikäynniltä en muista juuri muuta kun että itkin sielläkin, shokissa kai. Itkin leikkauspäivän aamunakin, onneksi mieheni pystyi olemaan kanssani sairaalassa niin kauan että saattoi minut leikkaussalin ovelle. Tämä on ollut uskomattoman pahaa unta, ei kai tähän ikinä totu. Nyt vielä olen joutunut totuttautumaan kaljuun päänahkaan ja "pöhötykseen" jonka kortisonit ovat tehneet. Jos jotain positiivista, niin elämän arvot ovat uudessa järjestyksessä. Kaikesta selviää, jos tämä tauti ei tapa niin sen on pakko vahvistaa. Voimia sinulle leikkaukseen, on raskasta elää aikaa ennen sitä kun moni asia on mielessä epävarmuutena ja tunteet myllertää. Korjausleikkauksen kanssa ei kannata senkään takia kiirehtiä, jos tauti uusii niinkuin minun tapauksessa uusiutumisriski on jonkinlainen, niin ei mene korjaus hukkaan jos sattuu uusimaan poistetun rinnan puolelle..
VastaaPoistaTuta: Kiitos kun kävit blogissani! Kyllä se valo varmaan joskus pilkistää minunkin tunnelin päästä. Tällä hetkellä vaan tuntuu tuo tunneli kovin pitkältä.
VastaaPoistaPocoloco: Tuntuu kyllä, että välillä on ihan pimahtamispisteessä. Sitten välillä taas osaa ajatella, että yksi rintahan se vaan on. Pahempiakin menetyksiä on olemassa. Tiedä vaikka kaljupää ja kortisonit on minullakin vielä edessä... Tukka sentäs kasvaa takaisin! Tsemppiä Sinullekkin!
Kovasti toivotan voimia! Ymmärrettävää, että tunteet tulevat pintaan.
VastaaPoistaOn jotenkin jännä, miten nämä meidän pienet päämme toimivat. Jotenkin hullua, että suremme sitä tissiä, vaikka vaakakupissa on koko elämä..
Mutta niin se vaan menee, ja jokainen asia on käytävä läpi erikseen.
Ja hei, olet varmasti yhtä upea nainen leikkauksen jälkeenkin, usko minua, joohan :)
Minä: Kiitos Sinulle! Eihän naiseus tosiaankaan ole rinnoista kiinni!
VastaaPoistaEhkäpä sama kirurgi kuin itselläni ~3 v. sitten? Minulla shokkivaihe kesti syöpäepäilystä alkaen n. puoli vuotta ja vasta sitten alkoi valoa näkymään tunnelin päässä. Matkaa syöpädiagnoosin ja -hoitojen tunnelissa auttoi psykoterapia, jota onnistuin saamaan kirurgini lähetteellä.
VastaaPoistaKovasti voimia ja rohkeutta alkaneelle syöpämatkallesi. Kyllä siitä selviää, asia kerrallaan, vaikka nyt ei varmasti siltä tunnu. :) rk